torstai 29. lokakuuta 2015

Kun ultrassa ei olekkaan kaikki hyvin

Tänään tuli tasan vuosi täyteen siitä kun saimme kuulla että vauvalla ei olekkaan masussa ihan kaikki niin kuin pitää. Siksi haluan jakaa tarinan viimeisimmästä raskausajastani kanssanne, ehkä jollakulla on lähipiirissään erityislapsi tai tulossa sellainen. Jos tämä kirjoitus saisi jonkun tajuamaan miten hankala paikka asia on vanhemmille - tai ainakin äidille. Miehet miettivät usein kuulemma asian eritavalla, niin meilläkin ;).

Mä odotin sitä että masu kasvaa ja vauva alkaa potkimaan. Kerrankin mä saisin olla vain lasten kanssa kotona ja kasvattaa masua. Mun ei tarvitsisi nyt käydä koulussakaan. Saisin vain olla uudessa ihanassa kodissa ja elää unelmaa, voisiko asiat paremmin olla? Ja hei, jospa tällä kertaa voisin synnyttää kotona kun viimeksi se ei onnistunut?

Alkuraskaudessa kävin ultrassa, jossa katsottiin millä viikolla olen raskaana. Ultraaja taisi todeta jotain toisesta sikiön mahdollisuudesta, mutta en siinä vaiheessa rekisteröinyt sitä kunnolla. Seuraavan kerran kun menin ultraan sellaisesta mahdollisuudesta ei mainittukkaan. Niskaturvotukset olivat normaalit ja vauva voi hyvin niiden tietojen pohjalta. Pienihän se oli, mutta niin meidän vauvat ovat. 

Marssin rakenneultraan yksinäni vailla mitään ennakko odotuksia tai pelkoja, katsomaan lähinnä että kumpaa sukupuolta vauva sattuu olemaan. Ultraaja katsoi kaikki rakenteet yksi kerrallaan, mutta palasi aina suun seudulle ultraamaan. Sen jälkeen hän katsoi tarkasti vauvan sydäntä ja sen virtauksia. Palasi taas naamaa katsomaan ja kutsui toisenkin henkilön katsomaan. Sen jälkeen ultrattiin taas suun seutua, sydäntä ja napanuoraa. Yksimielistä mutinaa. Aikakin alkoi loppumaan "Joudutaan ottamaan nyt seuraava asiakas, mutta katsotaan sen jälkeen vähän lisää," sanoi ultraaja ja mut laitettiin käytävälle odottamaan. Tietenkin mä tajusin että kaikki ei ollutkaan niin kuin pitää. Mietin kuumeisesti sairaalan käytävällä että mitä siellä voisi olla. Sydän vika tuli mieleen, napasuonessa joku häikkä tai... päätin etten googleta.

Mut otettiin sisään uudestaan ja ultraajia oli tällä kertaa kolme. "Näyttää siltä että vauvalla on molemminpuoleinen huulihalkio," yksi hoitajista täräytti. Vauvalla ei ollut kaikki hyvin. Huulihalkio, mikä se on? "Onko suvussa halkiota?" Hoitaja tiedusteli. "Eräällä lähisukulaisella on," osasin sanoa. Vauvan napanuorassakin oli joku häikkä, mutta ultraajien mukaan se oli yleistä ja sitä asiaa oli alettu vasta äskettäin tutkimaan, joten en ollut asiasta kovin huolissani. Sain kiireellisen lähetteen naistenklinikalle jatkotutkimuksiin. Siellä ultrattaisiin kuulemma tarkemmin ja kerrottaisiin halkion perinnöllisyyksistä.
Mun kotisynnytyshaaveet karisivat.
Eräs kaveri kysyi vauvan sukupuolta viestillä. Vastasin että todennäköisesti tyttö. Kaveri laittoi jonkun läpän kolmannesta tytöstä ja perään "ei se mitään, kunhan vauva on terve". Kunhan vauva on terve!? Se ei tuntunut pää-asialta, vaan se että vauva pystyisi elämään onnellisen, hyvän elämän ilman kipua.

Itkin kolme päivää.
Sitten koitti aika lähteä Helsinkiin. Onnistuin tapani mukaan eksymään, eikä koko sairaalan henkilökunta tuntunut tietävän mihin mun olisi pitänyt mennä. Löysin infopisteen ja jono takanani kasvoi. Asiakkaat närkästyivät ja kyselivät että eikö mun pitäisi olla pääinfopisteen luona, eikä siellä missä olin. Taisin sanoa rumasti eräälle tiedustelijalle.
Lopulta mut kumminkin osattiin opastaa oikeaan paikkaan, joka oli ihan eri rakennuksessa missä olin. Ilmankos opastus oli vähän heikkoa siellä sairaalan kellarikerroksen infopisteessä mihin olin eksynyt.

Mun aika oli kello 9 aamulla, mutta ultraan pääsin vasta klo 12. Ultraaja oli todella ammattitaitoinen ja otti vauvasta mitat muutamassa minuutissa, siinä missä synnärillä siihen tuhrataan puolituntia. Vai olisiko mittaamisnopeus johtunutkin vain paremmista laitteista, mene ja tiedä. Kaikki mitat olivat normaalit. Ultrassa näkyi tyttö, jolla oli molemminpuoleinen huulihalkio, ienhalkiot ja todennäköisesti laaja suulakihalkio. Napasuonista puuttui yksi. Suositeltiin lapsivesinäytettä.
Lapsivesinäyte. Kukaan ei ollut puhunut mulle sellaisesta! Neula, joka sörkkii mun mahassa vauvan lähellä ei kuulostanut hyvältä. Pyysin lisäaikaa, yritin saada muutamaa päivää aikaa miettiä. Ei kuulemma onnistu, koska viikkoja on niin paljon. Mikäli seulassa löytyisi "jotain" aborttia ei saisi enää tehdä, jos viikot ylittyisivät. Yksi kahdestasadasta saa keskenmenon lapsivesinäytteenoton jälkeen. Soitin miehelle, joka puolsi näytteenottoa. Soitin mummolle, joka kiisi Espoosta pitämään mua kädestä kiinni näytteenotossa. Mun ihana mummo.
Se näytteenotto ei ollut kovin kamalaa. Se ei edes sattunut, kuin henkisesti. Pelkäsin koko ajan että vauva potkaisee neulaa. Ei se potkaissut.

Seuraavat kaksi päivää masussa tuntui raskaalta. Kun vauva potki halusin olla tuntematta potkuja. Halusin unohtaa että olen raskaana. Maailman ihanimmasta ja rakastetuimmasta asiasta tuli pelottava. En oikein tiennyt miten suhtautuisin masussa potkuttelevaan vauvaan. Jokainen raskaana ollut tietää kuinka ihana ne vauvan potkut on tuntea. Niitä lasketaan ja kasvavasta vauvamahasta ollaan ylpeitä. Koko ajan raskaammaksi muuttuva masu ei antanut mun unohtaa raskautta. Yritin olla kuin sitä ei olisikaan.

Kolme päivää sulattelin asiaa. Kävin lainaamassa kirjan "Avoin hymy" ja liityin Facebookissa avoin hymy ryhmään. Katsoin kuvia halkiovauvoista. Ja mietin että meidän lapsi ei pysyisi hengissä, mikäli se olisi syntynyt johonkin kehitysmaahan. Eikä ehkä olisi kannattanut googlettaa "halkio"-sanaa englanniksi...
Kolmantena päivänä päätin että tuli mitä tuli. En anna sen vaikuttaa itseeni. Vauva on ihan yhtä rakastettu, eikä siltä tule puuttumaan mitään oli se millainen oli. Kävin ostamassa vauvalle vaatteet. Ensimmäinen vauva joka sai uudet kotiintulovaatteet, tai ylipäätään uudet vaatteet. Mulla ei olisi ollut varaa niihin, mutta ne vaatteet muistuttivat mua myöhemminkin siitä päätöksestä.

Miehen sukulainen jolla on halkio soitti minulle ja sanoi että nykypäivänä kaikki voidaan korjata. Ja totesi että ei se edes tule maksamaan paljoakaan, koska Kela avustaa. Ei jotenkin tullut raha mieleenkään. Eräs sukulainen totesi miehen kertoessa halkiosta "yök, älä kerro enempää, jalat menee ihan veteläksi".

Välillä mietin että ompa mukava kun vauva ei sido niin paljoa ja mieskin pystyy ruokkimaan sitä. Kuvittelin jopa hetkittäin lähteväni samana kesänä ilman vauvaa kavereiden kanssa viikoksi reissuun. Sitten tuli taas kausia kun mietin että en voi lähteä, koska vaikka vauva ei tissillä pystyisi olemaan on sillä silti oikeus äidin läheisyyteen.
Kulutin aikaani miettimällä mitä kaikkia apuvälineitä tarvittaisiin. Olin samalla tavalla eksyksissä kuin ensimmäistä lasta odottaessa. Mietin jo minijääkaapin hommaamista yläkertaan, tuttipulloja, erikoistutteja, pullon lämmitintä... vai olisiko sittenkin vain helpompi muuttaa alakertaan? Kaikki tuntui niin vieraalta, että lopulta päädyin ostamaan vain yhden ainoan tuttipullon ja siihen kaksi vellikorkkia.

Kromosomitutkimuksen tulokset tulivat. Ei häikkää kromosomeissa. Perinnöllisyystutkija kumminkin selitti että vauvalla voisi olla "jotain muutakin", kuten vaikea dysleksia. En googlettanut, vaikka tällä kertaa olisi pitänyt. Tiedättekö mikä dysleksia on? Se selvisi minulle vasta vauvan jo synnyttyä. Se on lukihäiriö. Jos asiasta olisi puhuttu sen oikealla nimellä, niin en olisi ollut niin huolissani. Huomaatteko tekstissäni välillä jotain outoa? Ehkä ette. Minulla on moneen kertaan todettu vaikea lukihäiriö. Se hankaloittaa, mutta ei estä mitään. Ajatella että en ollut ikinä kuullutkaan lukihäiriölle tuollaista nimitystä.

Heräsin lähes joka yö itkien. Yleensä olin nähnyt unta, jostain pahemmasta mitä olikaan ja toisinaan taas heräsin vain miettimään miten kaikki järjestyisi. Miten edes vauvaa syötettiin pullosta? En ollut koskaan antanut maitoa vauvalle pullosta. Pitäisikö antaa suoraan korviketta, vai yrittäisinkö pumpata? Pumppaus tuntui ajatuksena jo työläältä. Entä sitten kun kiinteiden aika koittaa, pitääkö halkiovauvalle syöttää soseita? Sekin tuntui vaikealta kahden sormiruokailijan jälkeen.

Kävin viikolla 36 ultrassa, koska vauvalta puuttui napasuoni. Oikeastaan mä en vieläkään tiedä montako niitä kuuluisi olla ja oliko vauvalla yksi vai kaksi niitä. Jokatapauksessa napasuonia oli liian vähän. Niinpä mä kävin muutamaan kertaan ylimääräisissä ultrissa. Rv 30 mulle sanottiin että vauva on aika pieni, saa nähdä joudutaanko käynnistämään pienen koon takia. Rv 36 ultraaja totesi vauvan olevan iso, yli nelikiloinen. Suhtauduin asiaan vähän ihmetellen, ei meidän vauvat ole nelikiloisia. Toisaalta mietin että voihan se olla, paino oli noussut ihan mukavasti raskauden aikana... en oikein osannut katsoa mitä suuhuni pistin, vaan söin juuri sitä mitä teki mieli. Samalla ultraaja kyseli että onko jotain huolenaiheita. Sanoin tietenkin että halkio ja se miten syöminen lähtee sujumaan. Kysyin myös onko sairaalalla valmiina halkiovauvoille sopivia pulloja. Ei ollut ja minulta kysyttiin että mikä pullo olisi paras? Lohduttoman ilmeeni nähtyään kätilö kiirehti sanomaan että "kyllä se hengissä saadaan pysymään ja ruokaa menemään vaikka nenä-mahaletkulla". Taas huomasin itkeväni sairaalan käytävällä hormoonihöyryissä henkilökunnan ojentaessa nenäliinoja. 

Suurin osa ei ottanut asiaan mitenkään kantaa, joka tuntui sekin vähän pahalta. En kyllä tiedä miten heidän olisi pitänyt ottaa se puheeksi. Mä kumminkin kerroin sukulaisille ja monelle kaverille asiasta. Ehkä se että joku olisi tullut käymään ja jutellut niitä näitä olisikin auttanut eniten. Sitten oli mun kiireinen mummo, jolla liikeni aikaa. Joka otti kantaa, lohdutti ja kävi auttamassa. Kun kävin viimeisessä neuvolassa ennen synnytystä flunssaisena ja mielimaassa tuli mun yrittäjämummo katsomaan lapsia että pääsin käymään neuvolassa yksin ja antoi mun ottaa parin tunnin päikkäritkin.

Samaan aikaana raskaana olevat kyselivät sukupuolesta, lasketusta-ajasta ja raskausvaivoista. Mä yritin vältellä asiasta keskustelua. Halusin unohtaa mahdollisimman pitkälle oman huonon olon ja koko raskauden. En halunnut kuulla kuinka joillakin supistaa, pissattaa ja nukkumisestakaan ei tule mitään. Mun teki mieli sanoa että ottaisin kaikki mahdolliset raskausvaivat, jos mun vauva olisi terve. En koskaan kumminkaan sanonut mitään, vaikka teki mieli sanoa että en ole niin epäkohtelias miltä vaikutan.

Sitten tuli perjantai 13. päivä maaliskuuta, laskettuaika. Vauvaa ei kuulunut. Illlalla mietin miten mä synnytän, en halua synnyttää. Sitten alkoivat supistukset klo 2 yöllä. Suihkussakin muistan miettineeni että toivottavasti nämä vielä lakkaisivat, ehkä mä saisin rauhassa valmistautua vielä hetken. Ei ne lakanneet.

14.3. aamulla kahden tunnin sairaalassa olon jälkeen vauva syntyi. En oikein osannut tuntea mitään. Ensimmäinen kysymys taisi olla että "miten sen suu?" Ja yllätys oli suuri kun vauvalla ei ollut kuin pienet huulihalkiot! Ja vauva pystyi imemään! Ja eihän se rumakaan ollut, ei ollenkaan! Seuraavana päivänä kävimme mahanseutu-ultrassa ja sielläkin oli kaikki hyvin.
Me ja koko suku huokaistiin helpotuksesta!

Myöhemmin kuulin että kaksosilla puuttuu usein napasuonia. Todennäköisesti se ultraajan näkemä kaksonen oli ihan todellinen, mutta jostain syystä se ei pysynyt matkassa mukana. 

Te joilla on tuttavapiiriin tulossa vauva tai joilla on jo erityislapsi lähipiirissä käykää perheen luona. Eniten auttaa kun vain leikitte lasten kanssa tai juttelette vanhemmille. Ei tarvitse ottaa vauvan/lapsen vaikeuksia puheeksi, ellei se tunnu luontevalta, kunhan olette paikalla. Ja vaikeuksien puheeksi ottaminenkaan ei haittaa, mikäli niistä puhutaan oikeilla nimillä ja kiertelemättä. Eniten minua raskausajassa harmittaa se että en jaksanut kunnolla olla läsnä lapsille. Ja etten osannut pyytää apua lastenhoitoon silloin kun olisi pitänyt.

Monet kysyvät miksi Veerasta ei ole julkaistu kunnon kuvia, hävettääkö meitä? Ei hävetä. Mielestämme Veera saa päättää joskus tulevaisuudessa itse haluaako halkio kuvia julkaistavan vai ei. Kyllähän suun seutu jossain kuvassa vilahtaa, mutta suoraa kuvaa olemme pyrkineet olemaan julkaisematta.

30 kommenttia:

  1. Kaunis ja rehellinen kirjoitus<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 ehkä rehellisyydestä on apua jollekulle samassa tilanteessa olevalle.. :)

      Poista
  2. Suomen Husuke yksi ihan parhaita paikkoja saada hoitoa. Ei hätää!
    Lämmin ja hieno kertomus ajatuksista, joita kokemus teissä herätti. Rohkaisee varmasti monia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meillä on jo leikkaus tehty :). Huippu paikka!

      Poista
  3. Nämä herätti niin muistoja että melkein itkemään rupesin. Tuntemukset oli itsellänikin niin samanlaiset kun odotin tuota keskimmäistä. Paitsi että meillä epäiltiin eräässä yliopistollisessa sairaalassa sitten keskilinjan halkiota mistä kukaan ei oikein tiennyt mitään, paitsi siihen usein liittyy muitakin vaikeita poikkeavuuksia. Molemminpuoleinen halkiohan sieltä sitten tuli, minkä onneksi itse tajusin jo raskausaikana, vaikka se yksi lääkäri muuta väitti. Siihen sairaalaan en ikinä enää lastani vie jos sen voin välttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurja kuulla aina näistä lääkärien erehdyksistä. Meillä lääkärit olivat onneksi ihan hyviä. Kukaan ei vain tiennyt halkiosta mitään ja multa kyseltiin siitä, vaikka asian olisi pitänyt olla toisinpäin...

      Poista
  4. Ihana kirjoitus <3 Kyllä jokaisen pienokaisen kohalla on jännittäny jos ei kaikki olekaan hyvin, kerran olen sen kokenut ultrassa kun pieni sydän ei enää sykkinytkään ja tunne oli kauhea. muutama viikko eteenpäin niin puolessa välissä olisi oltu. Onneksi sattui ihana lääkäri ultraamaan ja osasi lohuttaa.
    Niin ihana ja luojan luoma teijän pikkuinen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Tuota tunnetta kun pienen sydän ei lyökään ei varmasti osaa kuvitellakkaan, ellei sitä ole kokenut, varmasti kauheaa!

      Poista
  5. Moikka, ja kiva, kun kommentoit blogiini, jotta huomasin sinut.

    Kuten olet ehkä huomannut, erityislapsiasia on tuttua meille. Tuttua on myös odotusajan pelot ja varjot onnellisessa odotuksessa. Juuri erityislapsen kohdalla ei ultrassa mitään löytynytkään, mutta loppuraskauden sydänäänilöydökset huolestuttivat ja valmistuttivat minut odottamaan jotain poikkeavaa.

    Kromosomipoikkeavuus löydettiin vasta kaksi vuotiaalta lapselta. Toista lasta odotimme kuitenkin onnellisena, koska periytyvyyttä ei ollut todettu. Otimme kuitenkin sikiövesinäytteen, koska sitä meille tarjottiin. Näytteen tulosta odotellessa oli aikaa miettiä, mutta mitään päätöksiä emme tehneet. Kaikki vaikutti tavalliselta kuitenkin näytteessä. Lapsi syntyi ja muutaman tunnin sisällä totesin (itse) että kielessä on poikkeama, eikä vauva pysty siksi syömään. Alkoi taas tutkimukset ja pitkä leikkausrumba. Poikkeama on niin harvinainen, ettei tällaista(kaan, kuten ei ekan kromosomipoikkeavuutta) ole tilastoissa toista. Töölön Husuke on siis tullut tutuksi meillekin. Syytä tähän poikkeavuuteen ei ole, vain ainoastaan kertaluontoinen anomalia.

    Kolmannen kohdalla pelot olivat jo tietenkin jonkin asteiset. Keskityin kaikin voimin elämään normaalia arkea, mutta kyllä siellä taustalla oli jännitys. Ultrassa napatyräepäily (ekalla napatyrä...) taas kangisti ajatukset, mutta lapsivesinäytteeseen en mennyt. Kolmas tyttö syntyi ja äidin vaistolla ensihetket olivat luonnollisen tuntuisia ja pysytyin rauhoittumaan heti. Muistan, kuinka iloinen ja energinen olin jo sairaalassa ja miten osasin nauttia kaikista hetkistä pikkuvauvan kanssa ihan erilailla kuin aikaisempien. Synnytyksissä minäkin olen jokaisen kohdalla ollut aika raskain mielin, enkä ole osannut oikein iloita niinkuin olisi asiaan kuulunut. Huoli päällimmäisenä.

    Kuulostaa siltä, että teillä on kaikki hyvin, vaikka varmasti kaikenlaisia haasteita on ollut ja on tuleman vielä. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että löysit blogiin :)!
      Teillä onkin ollut koettelemuksia paljon.
      Mä muistan myös tuon ilon ja energian tunteen sitten kun vauva oli syntynyt. Suuri taakka putosi harteilta kun mitään kovin suurta ei vauvalla ollutkaan ja vauva-arkikin sujui (/sujuu) aivan normaalisti. Vain yksi pieni leikkaus, ei tuntunut kovin suurelta asialta enää sen rinnalla mitä olimme odottaneet.

      Poista
  6. Oih, löysin vasta pari päivää sitten blogisi kun etsin tietoa lihakanien kasvatuksesta. Ja näin koskettava kirjoitus! Toivon teille kaikkea hyvää! <3 Meillä olisi samanikäiset vauvat jos minun ensimmäinen raskauteni olisi onnistunut. No, pari kuukautta nuoremman kanssa saan nyt arkeni viettää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 ja kivaa vauva-arkea, se menee niin hurjan äkkiä ohi aina.

      Poista