keskiviikko 18. tammikuuta 2017

KonMari kirjan satoa

Hetken mielijohteesta netissä kirjaston valikoimaa selatessani klikkasin KonMari kirjan varaukseen. Yllätyksekseni se saapui täällä pikkupaikkakunnalla parin viikon sisään minulle. Täytyy myöntää että olin alkujaan aika skeptinen kirjan suhteen. Tuntui että ensimmäiset 30 sivua sain lukea kirjasta samaa asiaa "Siivoa kerralla kunnolla"! Niiden sivujen aikana mietin myös että "miksi tästä asiasta piti kirjoittaa kirja... ja miksi mä luen sitä?" 
Kirjassa on tälläiseen elämäntilanteeseen hyvän pituiset kappaleet. Ehdin hyvin lukemaan kappaleen loppuun, vaikka lapset ovat hereillä. Mikään ei voi olla ärsyttävämpää kuin lukea kirjaa ja tulla keskeytetyksi. Tämän kirjan kohdalla niin ei tainnut käydä kertaakaan. Täällä olen kirjoittanut vinkkejä tavaran vähentämiseen myös.

Entä jos epäjärjestyksen syyt ovatkin lapset, jotka suoltavat pelkkää täyteen piirrettyä piirrustuspaperiakin nopeammin kuin mikään kopiokone? Kirja osasi vastata tähänkin kysymykseen hyvin. Jos näytän mallia, se tarttuu kyllä lapsiin. Meidän murheen kryyni on mielestäni eteisessä eritoten kengät. Kengät ovat aina lattialla sikinsokin. Jos karsin niitä ja osoitan jokaiselle kengälle oikean paikan niin ne pysyvät järjestyksessä.
KonMarin mukaan jokaisen tavaran pitäisi puhutella meitä ja vain ne jotka tuovat iloa säästetään. Ei mulle lasten lelut tai miehen polkupyörä keskellä eteisen lattiaa tuota iloa. Säilytysratkaisuksi mulle on ehdotettu pyörän ripustamista seinälle, jossa se kieltämättä puhuttelisi minuakin... mutta ei positiivisesti. Tässäkin tapauksessa on itse näytettävä esimerkkiä ja järjestettävä ensin omat tavaransa, jolloin (toivottavasti) muut perheenjäsenet tulevat mukaan talkoisiin. Täytyy myöntää että heti ensimmäisenä tein virheen. Aloin järjestelemään johtojemmaa, oikeaa käärmeiden pesää, jonka luulin olevan aikalailla neutraalia aluetta... mutta sainkin heti palautetta ettei mitään piuhaa saa heittää pois. Niinpä tyydyin järjestelemään johdot siististi laatikkoon.

Sääntö ettei kenenkään pitäisi antaa katsella kun luovut tavaroista oli mielestäni erityisesti paikallaan. Erityisesti äitien ei pitäisi antaa katsella. Olen myös huomannut että vanhemmilleni on hankalinta se että luovun jostakin tavarasta. Kun muutimme nykyiseen pikkuruiseen taloon jätimme suurimman osan tavaroista jälkeemme. Vanhempani pelastivat sieltä vaikka mitä.
Itse huomaan että mietin lasten kohdalla samaa. Kun tytöt haluavat antaa jonkun lelun eteenpäin, niin mietin aina syitä miksi niitä ei voi antaa pois. "Koska halusit tätä niin kauan. Ja koska se oli niin kalliskin." Eilen annoin tytöille jätesäkin ja sanoin että keräävät kaikki lelut joilla eivät enää leiki siihen. En katsellut, vaikka mieli teki. Teki mieli kurkistaa jätesäkkiin ja kurkistinkin. Sieltä löytyi sellaisia leluja, joilla isommat eivät leiki, mutta pienemmät leikkivät. hmm.. tämä vaatii vielä erilaista lähestymistapaa. Idea on, mutta toteutus vielä vaiheessa.

Niin kuin huomaatte sukka/sukkahousukori on kaaos, eikä viikkaukset ihan vielä onnistu...
Olen syyllistynyt myös tavaroiden äidin luokse lähettämiseen, josta kirjassa varoiteltiin. Olen luopunut tavasta, mutta myönnän että vanhempien kellarista löytyy mun vanha armeijan satula ja entisen ponin riimu, sekä kasa jotain muistoesineitä (päiväkirjoja, kalentereita...). Lelujakin siellä on, mutta niitä mä en ole säästänyt ;). Tytöt pitävät isovanhempien kellaria oikeana aarreaittana.

Valokuvia ei kirjan mukaan kannattaisi säästää kovin montaa. Kukaan ei kuulemma odota perinnöksi valokuvakokoelmaa... täytyy myöntää että mä odotan niitä 100v vanhoja kuvia! Innostuin muuten jokin aika sitten bullet journalista. Täydellinen ratkaisu lahopäälle, jolla on kaupan päälle lukihäiriö! Bujoon saan näppärästi säilöttyä myös ne tärkeimmät valokuvat. Ja niitä tulee kehitettyäkin kun on paikka johon niitä laittaa. Mutta siitä joskus toiste enemmän.

Kotona pitäisi käyttää vaatteita joissa viihtyy, koska muuten alkaa näyttää siltä että kuuluu niihin kulahtaneisiin vernareihin. Myönnän käyttäväni kotona vaatteita, joissa viihdyn. Tällä hetkellä ne ovat pitkätkalsarit, kulahtanut imetyspaita ja fleece takki. Pitäisikö petrata..? Mitä turhaan. Ei kaikessa tarvitse yltää täydellisyyteen ja vaatteet ovat mulla sellainen asia. Olisihan se kiva näyttää huoliteltulta ja siistiltä, mutta on paljon käytännöllisempää kuljeskella kotona kalsarisillaan ja pukea vain toppahousut päälle kun menee pihalle. Pääsee nopeammin sinne pihallekin.

Pyyhkeetkään ei meinaa pystyssä pysyä.
Vaatteiden taittelun ihanuus ei oikein auennut .Eikä myöskään vierekkäin asettelu. Se tuntuu hirmuisen epäkäytännölliseltä. Kokeilin kyllä. Kumminkin omaan tyyliini - arvatkaa jaksoinko lajitella vaatteita värin mukaan. Olen kyllä aloittanut. Aina pyykistä tulevat pyykit yritän pakata kaappiin pystyyn ja vaaleasta tummaan. Pyyhkeitä lajitellessa törmäsin ongelmaan: kumpi on tummempi punainen vaiko vihreä? Sininen oli helppo.

Ajoittain kirja oli aika tylsää luettavaa, esimerkiksi sukkahousujen sielunelämästä kertova kappale.

En ole ikinä laittanut talvi tai kesä vaatteita varastoon kauden mukaan. Se on johtunut lähinnä siitä että osaa vaatteista tarvitaan koko ajan. Onneksi KonMarikin kyseenalaisti asian tarpeellisuuden.

En itse osaa ainakaan vielä miettiä tuottaako tavara iloa. Mietin ennemmin että tarvitsenko tätä? Hamstraaminen johtuu siitä että tavaroita on joka puolella, eikä oikeasti tiedä paljonko niitä on. Mietin mitä mä hamstraan. Ennen hamstrasin kaikkea vanhaa. Nyttemmin olen huomannut että en ikinä käytä niitä vanhoja hienon näköisiä esineitä... miksi niitä pitäisi säästellä? Paitsi tietenkin ne vanhempien kellarissa lojuvat aarteet. Ehkä mä osallistun kellarin tyhjäämis talkoisiin, kunhan sellaiset alkaa joskus.

Kirjan mukaan yksikin koditon tavara on riski palata epäjärjestykseen. Jos ei ole tarpeeksi säilystilaa, niin todellisuudessa on liikaa tavaraa. Olen kumminkin erimieltä liiasta tavarasta ainakin toistaiseksi: joskus säilytystila voi vain olla liian pieni. Meillä on 180cm pitkä ja 40cm syvä kaappi. Sinne mahtuu hyvin viiden ihmisen vaatteet, mutta vauvan vaatteita en sinne enää saanut laitettua. En vaikka miten järjestin.

Kirjassa mainitaan että jokaisella lapsella pitäisi olla oma säilytyspaikka. Tähän aijon kiinnittää heti huomiota kunhan päästään muuttamaan takaisin alakertaan. Isot tytöt tarvitsevat selvästi tilaa, jossa säilyttää tavaroita. Sellainen on vain ollut mahdotonta järjestää matalaan vinttiin, jossa pikkuriiviö yltää kaikkialle.

KonMari puhuu järjestelemisen mukavuudesta ja hauskuudesta. Tiedättehän - neljä (okei kolme, neljäs osallistuu karsintaan vaatimalla syliin, onneksi on kantoliinat!) riiviötä löytää röykkiöstä aarteita joita on sitten ympäri taloa... Siihen tarvitaan kyllä aikamoista huumorintajua ryntäillessään tavaroiden perässä, joten onhan se hauskaa.

Laukku pitäisi purkaa aina kotiin palattua. Tuntuu että on muutenkin tarpeeksi muistamista niin on hyvä että on aina valmiina perustarvikkeet laukussa, kuten vaippoja, vaihtovaatteet ja harso. Puran kyllä laukun osittain lähes jokapäivä, koska olen huomannut hukkaavani tavarat, jos ne ovat laukun pohjalla.

Karsiessa olen huomannut myös kuinka paljon säästää pelkkää roskaa! Roskaa on tullut varmasti enemmän kuin kierrätykseen meneviä säkkejä.

KonMari kirja oli kumminkin oikeassa: paikkoja järjestellessä on tullut mietittyä mitä sitä oikeasti haluaisikaan tehdä ja mistä oikeasti pidän. Loksahduspistettä en ole kokenut. Olen kumminkin aikoja sitten lakannut hamstraamasta ja ostamasta (tai ottamasta vastaan) turhia tavaroita. En oppinut kysymään tavaroilta "onko tästä minulle iloa?" Opin kumminkin että kaikki samanlaiset tavarat pitää kerätä samaan paikkaan, jotta niiden karsiminen olisi helpompaa. Sain myös muistutuksen siitä että jokaisella tavaralla pitäisi olla oma paikkansa. Suosittelen lukemaan!

Haastan myös kaikki julkaisemaan ennen ja jälkeen kuvia (vaikka instagramissa #KonMari)! Tai montako säkkiä tavaraa lähti kierrätykseen tai roskiin?

Oletko jo lukenut kirjan? Mitä pidit?