keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kun kaikki ei olekkaan ultrassa hyvin II

Kesäkuun alun helteinen päivä. Tultiin juuri Ruotsista viettämästä miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Edellisviikolla oli ollut neuvolalääkäri käynti, jossa tuli esiin Veeran halkio. Sanoin siellä että halusin ultran tällä kertaa ajoissa kehityshäiriöiden varalta. Lääkäri totesi ettei tiedä perhettä, jossa olisi kaksi halkiolasta. Mä tiesin montakin. 

Siinä mä taas istuin ultrauspenkillä. Olo oli aika levollinen, vaikka enää edellis raskauden jälkeen en pitänyt itsestään selvänä asiana sitä että vauva olisi terve.

Vauva piilotti naamansa istukan taakse. Kätilö ultrasi pitkään ja hartaasti. Juuri kun olin sanomaisillani että antaa olla, ei voi käydä sellaista tuuria että siellä olisi taas halkio niin kätilö avasi suunsa: "En ole varma, mutta näyttäisi että siellä on toisen puolen halkio". Paikalle kutsuttiin toinen kätilö ja lääkärikin, pari harjoittelijaakin siinä ihmetteli asiaa. Mulle annettiin toinen aika myöhemmin päivällä, jotta asia voitaisiin varmistaa, vauva kun oli edelleen naama istukassa suurimman osan ajaesta ja kurkkasi vain lyhyesti kameraan. 

En oikein osannut ajatella mitään muuta kuin käytännön asioita. Miten järjestän päivän niin että kaikki hommat tulee hoidetuksi? Mietin että onko sillä oikeastaan väliä onko vauvalla halkio vai ei. Missään muussa rakenteessa ei ollut poikkeavuutta. Kukaan ei kumminkaan ennen vauvan syntymää osaisi kertoa mulle mitään luotettavaa tietoa halkion laajuudestakaan. 

Menin iltapäivällä käymään uudestaan ultrassa ja siellä monet kätilöt ja lääkärit arvailivat että siellä on halkio, joten sain lähetteen Naistenklinikalle Helsinkiin. 

Viikon kuluttua astelin Naistenklinikan ovista sisään. Paikka oli täynnä turvapaikanhakijoita. Kävelin portaat kuudenteen kerrokseen ja tiputin neuvolakortin toimiston postiluukkuun ja istahdin odottamaan. Mulle tultiin sanomaan että ultraaja on myöhässä aikataulustaan ja sain täytettäväksi lomakkeen tuntemuksista tästä raskaudesta. Mulla oli ihan normaali olo, ei oikeastaan mitään negatiivistä raskauteen liittyvää asiaa mielessä, joten jätin vastaamatta . Jos niitä asioita oltaisiin kysytty edellisessä raskaudessa niin olisin vastannut varmasti eritavalla.

Vihdoin oli mun vuoro. Ultraajan myöhässä olo selittyi erikoistuvalla lääkäriharjoittelijalla. Makasin tuolissa ja kuuntelin mittoja. Välillä erikoistuva lääkäri totesi että vauva näyttää peukkua ja että kaikki sormet on.
En tiedä mitä mä sille voisin, jos ne peukut olisivatkin puuttuneet? Vaikka halkio ei ollut tietenkään mikään toivottu yllätys, niin opin viime raskaudessa sen että joillekin asioille ei voi mitään. Ne asiat voi vaan ottaa vastaan sellaisina kun ne tulevat ja iloita hyvistä hetkistä.
Viimeksi murehdin eniten sitä etten voisi imettää vauvaa ja kehitysmaassa tai vaikka viidakossa vauva olisi todennäköisesti kuollut nälkään, mikäli sillä olisi ollut niin suuret halkiot mitä arvailtiin. Nyt imetyksen epäonnistuminen ei mietityttänyt kovin paljoa. En osaa sanoa millaista elämä pullovauvan kanssa olisi, mutta en  osannut murehtia sitä etukäteen. 

Ultraajaksi vaihtui oikea lääkäri, joka teki mittaukset kolme kertaa nopeammin. Hän kysyi millaisia jatkotutkimuksia toivoisin. Sanoin että koska rakenteissa ei ollut muuta poikkeavaa niin en halua lapsivesinäytettä ja kysyin että mitä mieltä hän on, kannattaako sellainen ottaa vaikka oman kantani olinkin jo valinnut. Lääkäri oli kanssani samaa mieltä että lapsivesinäytteelle ei olisi tällä kertaa tarvetta. Lisäksi mulle tarjottiin mahdollisuutta mennä juttelemaan perinnöllisyystutkijan kanssa prosenttiluvuista, mutta kieltäydyin. Ei ne prosentit mun vauvasta olisi kertoneet mitään ja viimeksi se sisälsi pelkkää pelottelua ties mistä kehityshäiriöistä. Mietin että teenkö mä niillä tiedoilla jotakin? Jos ultrassa on todettu että vauvalla ei ole kehityshäiriöitä,  niin en mä voi alkaa arvailemaan voiko olisiko siellä sittenkin. Mä en siihen asiaan pysty vaikuttamaan mitenkään. Suomessa on todella tiukka aborttilakikin ja siitä aiheesta ei kukaan hoitohenkilökunnasta suostu puhumaan, ei ainakaan jos ei ole aivan kiistatonta näyttöä vauvan vakavasta vammaisuudesta. Vähän mun kieltäytymistä tunnuttiin ihmettelevän, mutta niin mä lähdin etsimään ulospääsyä Naikkarilta. Ulos löytäminen ei ollutkaan helppo juttu remontin takia, mä kun olin tullut jostain mistä ei olisi saanut kulkea sisään tullessani. Oman lisämausteensa toivat naisten kanssa kulkevat miespakolaiset,  jotka eivät väistäneet senttiäkään kapealla käytävällä... 
Löysin kumminkin vihdoin ulos.

En osannut murehtia halkiota samalla tavalla mitä edellisessä raskaudessa. Ultrassa jouduin käymään taas vähän useammin kuin "tavallisissa" raskauksissa. Veeran kanssa luulin sen johtuvan napasuonen puutteesta, mutta myös pelkästään halkio riittää vauvan kasvun seurantaan joutumiseen. Kävin ultrassa viikolla 28 ja 36. Mitään poikkeavaa ei löydetty ja vauva kasvoi hienosti.



Laskettuaika tuli ... ja meni. Mä olin ihan kypsä koko raskauteen. Ei mun raskaudet ole ikinä menneet lasketunajan yli (rv 40, 39+4, 40+1), tai ainakin olen tiennyt että seuraavana päivänä synnytetään, jos yli onkin mennyt. Vauva ilmoitteli tulostaan rv 40+2 ja syntyi sitten seuraavan vuorokauden puolella, eli rv 40 + 3. Ei hirmuista ylitystä siis, mutta voin hyvin kuvitella kaksi viikkoa yli odottavien tuskan...
Synnytys oli nopea ja sairaalaan ehdittiin juuri ja juuri ponnistamaan. Ilokaasua hörppäsin jälkeisvaiheessa vasta. En muista milloin olisin ollut humalassa, joten olo oli jännä. Syntymän jälkeen vauvan kitalaki tarkistettiin ja todettiin ehjäksi, joten imetyskin voisi onnistua. Ja niin vain meidän pieni oppi hienosti imemään toisen puolen huuli- ja ienhalkiosta huolimatta. Olen monesti kuullut sanottavan että oli halkio mikä tahansa niin on harvinaista pystyä imettämään - meillä on kumminkin jo kahdella lapsella imetys onnistunut hyvin halkioista huolimatta. Kitalakihalkion kanssa ei taida tarvittava imu onnistua ja meillä onkin sen suhteen käynyt aika iso tuuri.



Husukessa käytiin vauvan ollessa kuukauden ikäinen. Siellä katsottiin miten huulta jatkossa operoidaan ja sovittiin leikkausaika suunnilleen. Kirurgikin totesi että on harvinaista että halkiovauvaa pystyy imettämään ja se vaatii erityistä sitkeyttä kummaltakin.

Vaikka meidän lapsilla ei mitään vakavaa kehityshäiriötä ole, niin pieni aavistus on silti erityislasten vanhempien ajatuksista. Ei ehkä ihan kokonaista, mutta jotain.

11 kommenttia:

  1. Suloiset lapsukaiset! Iloa ja rakkautta päiviinne <3

    VastaaPoista
  2. Hyvä että selvittiin "vähällä"!

    Olen myös kiinnittänyt huomiota tuohon, että miehet eivät väistä naisia. Koskee myös suomalaisia, ainakin nuoria. Herrasmiehiä ei kai ole enää monta hengissä. Näin joskus dokkarin aiheesta, oli kuvattu katuvilinää ylhäältä päin ja tämä tuli selvästi esille. Olen kokeillutkin sitä joskus: jos en väistä nuortamiestä, se törmää minuun, vaikka näkee minut.

    Toivotan teidän sakille kaikkea hyvää tänäkin vuonna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hmm. Mä en suomalaisten keskuudessa ole huomannut asiaa - ehkä siksi kun kuljen yleensä rattaiden kanssa. Tuntuu että kaikki antavat tietä ja aukovat ovia. Pitääkin joskus testata yksin kävelyä muuallakin :D

      Hyvää tätä vuotta sinullekin!

      Poista
  3. Hyviä ajatuksia, kun asioille ei voi mitään on helpompaa vain hyväksyä ne. Meillä on yksi erityinen, se tosin tiedettiin virallisesti vasta kun oli muutaman vuoden vanha. Me vanhemmat huomasimme jo varhain että nyt meillä on erilainen vauva. Nyt tuo erityinen on kutosluokkalainen ja vitsit että olen hänestä ylpeä. Ja sitten meillä on tytär joka sairastui etenevään neurologiseen sairauteen 15-vuotiaana. Kummallakaan sairaus ei näy päällepäin mutta on ne silti olemassa ja äidin takaraivossa aina ajatuksena. Mutta näillä eväillä eletään ja elämästä nautitaan. Kun mietin niin oikeasti meillä on kaikki hyvin, paljon paljon pahemmin voisivat asiat olla.
    Tsemppiä <3

    VastaaPoista
  4. Täälläkin huuli-ienhalkioisen pojan äiti! Kirjoituksesi kosketti ja siihen oli niin helppo samaistua, vaikkakin meidän toinen lapsi syntyikin ilman halkiota (sekundaarisen lapsettomuuden jälkeen halkio ei kyllä olis luultavasti tuntunut juuri missään, pikkukakkonen oli niin toivottu). Poikaa imetin huuliplastiaan asti :) Ja meille muuten puhuttiin raskaudenkeskeytysestä heti halkioepäilyn noustua, valitettavasti. Sikiöseulontoihin ei silti osallistuttu mekään, edes niihin neuvolan perustutkimuksiin. Sillä mennään mitä on annettu ja mahtava poika meillä onkin! Iloista kevään odotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei puhuttu ollenkaan raskauden keskeytyksen mahdollisuudesta. Olisin toivonut että asia otettaisiin jotenkin esiin. Ei sitä tarvitse tyrkyttää, mutta mielestäni vanhemmille pitäisi kertoa että sellainenkin on mahdollista... ihan vaikka sivulauseessa. Jos sellainen ei tule itselle mieleen, niin sivulauseessa sanottuna abortti ei varmaan haittaisi. Niille joille se tulee mieleen, he tarttuisivat aiheeseen helpommi.

      Iloista kevään odotusta sinullekin <3!

      Poista
  5. Ihana pieni teillä siellä on, halkiosta huolimatta!
    Meillä vanhin lapsista (-04) oli terve aina 3v asti, kunnes alko tulla kaikenlaista ja viimein viimevuoden tammikuussa saatiin diagnoosiksi xyy-kromosomin lisäksi lievä älyllinen kehitysvamma. Sen kans on nyt sitten pitänyt opetella elelemään.. Eli ei se aina sano mitään vaikka raskausaikana ja pienenä kaikki olis ok.. Meilläkään ei ollut silloin vertailukohdetta, eivätkä neuvolassa osanneet olla huolissaan. 3v ei osannu vielä lauseita puhua ja kyllä minusta tuntuu näin jälkikäteen että oli paljo muutaki..
    Vieläkään ei tiietä mitä tulevaisuus tuo tullessaan tämän pojan kaa, mutta päivä kerrallaan mennään. Meillä pojalla ei kehitysvamma näy ulospäin (tai minä sen jo näen itse) ja se teke välillä monista asioista vaikeaa kun ihmiset eivät ymmärrä.
    Mutta eihän tuo halkio tosiaan nykyään ole mikään paha, kun osaavat niin hyvin jo korjata!
    Tsemppiä ja voimia teidän arkeen!!!
    Tiedän että nämä tsempitykset ei liiemmin lohduta, mutta ajatuksissani olette <3

    VastaaPoista